Jorma "Hako" Ollikainen
|
Jorma (Hako) Ollikaisen Rahasto täyttää 40 vuotta
Hako oli keväällä 1972 Kelokämpällä työstämässä tarinoitaan, mahdollisesti pohtimassa uusiakin. Tuoni kohtasi hänet 22. huhtikuuta Kirakkajoen latvoilla moottorikelkan upotessa osittain sulaan puroon. Hakon läheiset ystävät Savon Sanomissa ja sen liepeillä toimineista kuopiolaisista vaikuttajista päättivät, ´kustantajan´, Savon Sanomien toimitusjohtaja, Risto Suhosen, päätoimittaja, professori Mauri Auvisen, Hakon lesken, Anna-Maija Ollikaisen sekä toimitussihteerien Jussi Kolehmaisen ja Urho Kinnusen ja konttoripäällikkö Juhani Korhosen keskinäisellä sopimuksella perustaa muistorahaston vaalimaan Hakon pyrkimyksiä alkuperäisen luonnon ja sen eläinkunnan säilyttämiseksi. Tämä periaatepäätös tehtiin jo toukokuussa 1972. Perustamiskirja allekirjoitettiinkin syyskuussa 1972. Rahaston ensimmäiseen kokoukseen osallistuivat edellä mainittujen lisäksi mm. juuri yliopiston statuksen saaneen Kuopion Korkeakoulun rehtori Olli Castrén sekä toimitusjohtaja Lassi Aminoff. Jo perustamissyksynä solmittiin yhteistyösopimus ministeri Pertti Salolaisen aloitteesta perustetun WWF:n (Maailman Luonnon Säätiö) Suomen Rahaston kanssa. Muodollinen yhteistyö purettiin vuonna 1994 rahaston siirtyessä uuteen viitekehykseen, nyt jo 102-vuotiaaseen Haminalahden Metsästysseuraan. Haminalahden Metsästysseurassa ovat – tai ovat olleet - jäseninä Hakon Rahaston läheisyydessä toimineista mm. fil.tri h.c., kaupunginjohtaja Juhani Koskinen, dipl.ins., toimitusjohtaja Vilho Rautalahti, kauppaneuvos Risto Suhonen, lääkintöneuvos Lauri Pyykönen, uittoneuvokset Kaarlo Palmroth ja Elias J. Purhonen, vuorineuvos Yrjö Niskanen, pankinjohtaja-kirjailija Pentti Tuovinen, johtaja Seppo Puska ja piiri-insinööri Eero Kujala sekä tämän artikkelin kirjoittaja, toimitusjohtaja Jussi Kolehmainen. Päätoimittaja Hannu Ollikainen, Hakon poika, on äitinsä Anna-Maijan rinnalla ollut ´rahaston lähituntumassa´ koko sen toiminnan ajan. Rahaston tarkoitusperien toteuttajana on noussut ylivertaiseen asemaan kuopiolainen ylimetsänhoitaja Erkki Timonen, jonka ansiosta on rauhoitettu eri hankkeissa yli 100 hehtaaria luonnonkohteita, mm. Pielaveden Penkkisuo. Kelokämpän siirryttyä vuokratontteineen vuonna 1992 Metsähallituksen hoiviin, pystytti rahasto Kelokämpän pihapiiriin taiteilija Veijo Tuomaisen toteuttaman keloveistoksen, jonka kylkeen kiinnitetyssä muistolaatassa on rahastoa lähellä olleiden sidosryhmien ja lahjoittajien luettelo. Rahasto on ollut näkyvästi esillä myös tärkeissä valtakunnallisissa hankkeissa uhanalaisten eläinten pelastamiseksi. Tuorein osoitus on Haminalahden Metsästysseuran 100-vuotisjuhlavuonna 2009 toteutettu mittava rahallinen hanke saimaannorpan suojelemiseksi pääasiassa Haukiveden ja Pihlajaveden alueilla. Yhteistyökumppaneina olivat WWF, Metsähallitus ja Joensuun Yliopisto. Hallinnollisesti ja taloudellisesti rahasto on itsenäinen, oman hallituksensa johtama ja sääntöjen yksityiskohtaisesti rajaama yhteisö. Rahaston hallitusta johtaa Haminalahden Metsästysseuran puheenjohtaja, professori Rainer Rauramaa. Rahasto toiminta osana Haminalahden Metsästysseuraa tulee näkymään juhlavuonna 2012 erilaisina tapahtumina. Kaksi asiaa on ylitse muiden: Hakon henkisen perinnön vaaliminen ja käytännön toimet suojelutyössä. Mitä ja ketäpä lähempänä nämä olisivat kuin Kuopion vanhimpiin instituutioihin kuuluvaa metsästysseuraa ja sen jäseniä, joihin Hako itsekin aikanaan kuului.
JUSSI KOLEHMAINEN (Kirjoittaja on sotilaspoikien perinneyhdistyksen jäsen, kuopiolainen toimitusjohtaja, ja oli Jorma Hako Ollikaisen läheinen työtoveri, yksi rahaston peruskirjan allekirjoittajista, nykyään myös Haminalahden Metsästysseuran ja sen johtokunnan sekä Jorma (Hako) Ollikaisen Rahaston hallituksen jäsen, nimimerkki Luonto-Jussi). |
 |
Jorma (Hako) Ollikaisen Rahastolla tulossa juhlavuosi
Sodanajan ammattimetsästäjä Itä-Karjalan
salomailla kasvoi ´Hakoksi´ - tuloksena ´Pieningän´ ja ´Kelokämpän´ elämysmaailmat
´Seisoin Lieksan komendanttiviraston eteisessä komennustodistus kourassani. Sotilaita töytäili käytävässä edestakaisin ja tarpeen mukaan he työntelivät minua tieltään. Kenelläkään ei ollut aikaa kysyä asiaani. Vain joskus ihmettelevä vilkaisu, mutta kukaan ei pysähtynyt. Sodalla oli kiire.
- Mitäs siviili!, tiuskaisi viimein muuan kersantti.
- Repolaan pitäisi päästä. Tässä on tällainen lappu, vastasin.
- Mitä siviili siellä tekee…näyttäkäähän. No, onpa outo lappu…odottakaa siinä!
(Pieninkä, Erätarinoita Itä-Karjalasta 1941-1944, Kustannuskiila Oy, 1985)
Sodalla oli kiire. Tai oli ollut jo kesästä 1941 lähtien…
Eversti (sittemmin kenraalimajuri) Erkki Johannes Raappana antoi divisioonansa sotilaille komentopaikaltaan Lieksasta ryhmittäytymiskäskyn 25.kesäkuuta 1941. Suomen Armeijassa oli osittainen liikekannallepano 10. kesäkuuta lukien. 28.kesäkuuta antoi ylipäällikkö päiväkäskynsä numero 1. Päiväkäskyllä vahvistettiin hyökkäyssuunnitelma Karjalassa. 10.heinäkuuta seurasi Marskin kuuluisa ´miekantuppipäiväkäsky´, jolla kenraali A.E.Heinrichsin johtama Karjalan Armeijan hyökkäys alkoi. Presidentti Risto Ryti julisti maan sotatilaan 26. heinäkuuta.
Eversti Raappanan joukot rynnäköivät vauhdilla. Varsin nopeasti edettiin Repolaan ja jatkettiin hyökkäystä Rukajärvelle, joka valloitettiin syyskuun 12. päivänä. Ryhmityttiin puolustukseen ja hyökkäys oli tällä suunnalla päättynyt. Karjalan Armeija eteni Porajärvelle elokuun lopussa.
Rintamalinjat vakiintuivat. Alkoi asemasota. Hako pääsi erämiehen Eldoradoon lähes yksinoikeudella. Kaikkea riistaa – hirviä, metsäkanalintuja, ja villipetojakin ahma, karhu suurimmasta päästä – oli tarjolla.
Siviilimies komendantin viraston eteisessä oli kesällä 1942 kuopiolainen Jorma Jaakko Ollikainen (synt.5.2.1913 Maaningalla – kuoli tapaturmaisesti 22.4.1972 Kirakan kairassa Inarin Lapissa), pätevä, koeteltu erämies; kalamies ja metsästäjä. Vuosi oli sodittu ja myös Itä-Karjalan hallinnointi oli ehditty rakentaa asemasotavaiheen vakiintuessa. Sotiva armeija tarvitsi elintarviketilanteen heikentyessä myös luonnon antimia: salojen riistaa sekä meri- ja järvikalaa.
Armeija valikoi asialle ammattimiehet. Tähän Pieningän miljoonien hehtaarien salomailla ´Päämajan laskuun´ Itä-Karjalan sotilashallinnon kautta operoineiden ammattierämiesten joukkoon, kuului ´Hako´.
Oli noilla saloilla ja vesillä toki muitakin metsästä elantonsa osaavia miehiä, mutta Hakon kuvaukset luonnosta, sen asujaimistosta, ihmisten ja metsäneläinten kohtaamisista sodan tiimellyksessä, sisältävät jotakin niin inhimillistä, jopa eeppistä lyriikkaa, että kaukaa kaikuva tykkien kumu tai vihollispartioiden vuoksi alituinen varuillaanolokaan ei heitä varjoa sanallisen siveltimen jäljelle.
Pieningän saloilta voidaan katsoa Hakon (myös nimimerkki JJ) lehtimiesuran alkaneen Savon Sanomien erä- ja luontokirjoittajana. Hän oli käynyt Kuopion kauppaopiston vv.1931-1933. Sotia edeltävä kokemusmaailma ja Pieningän salojen elämykset suursaaliineen saivat jatkoa ja uusia ulottuvuuksia 1950-luvulla alkaneesta ystävyydestä Suomen Lapissa.
Inarinjärven kainaloon, Rahajärvelle, valmistui 1956 Kelokämppä. Sen rakentajaksi ja erakkoisännäksi Kymijokilaaksosta vuonna 1926 Jäämeren rantojen kautta aluksi turvekotaan ajautui ´Karajärven Keisari´ Alpiini, Albin Tirkkonen (1897-1958). Hän oli syntyjään Kaavin Tirkkosia. Tämän hallavapartaisen erakon ja hänen Lappi-koiransa yhdeksi ´pihamieheksi´ pestautui Hako. Hän oli avioitunut vuonna 1954 niin ikään kuopiolaisen suomenkielenopettaja Anna-Maijansa kanssa. Myöhempiä turvekodan korvanneen Kelokämpän ´kustannusvastaavia´ oli mm. ekonomi, toimitusjohtaja Lassi Aminoff Iisalmesta.
Noihin maisemiin päättyi myös Hakon elämä huhtikuussa 1972, jolloin hän hukkui ylittäessään moottorikelkalla osin sulaa puropahasta muutaman kilometrin päässä Kelokämpältä.
Molemmat Hakon kirjoina julkaistut kaksi tarinakokoelmaa (Kelokämppä, 1962 sekä Hakon alkuperäiskuvin varustettu kuvitettu laitos 1984 ja Pieninkä, 1985, jonka toimittivat Savon Sanomissa julkaistuista tarinoista Mauri Auvinen ja Jouni Hirvaskero, piirroskuvitus taiteilija Seppo Polameri) ovat aikoja sitten loppuunmyydyt ja kuuluvat ehdottomasti luonto- ja eräkirjojemme eliittiin, jopa keräilyharvinaisuuksiin.
Mutta palataan vielä kesään 1942 ja Lieksan komendantin virastoon.
Näin todetaan asemasotavaihe Pieningässä, sivu 23:
´Kahteen viikkoon emme tavanneet muita ihmisiä. Joskus kuulimme tykkien kuminan Rukajärveltä. Se palautti ajattelemaan todellisuutta. Jossain lähellä oli sodan pakko ja kuoleman varjo. Meillä oli luonnon rauha ja elämisen vapaus.´
Lieksajärvi, Haukkasaari, Kapustavaara, Lukkasenvaara, Aarresaari, Tsolkanlahti, Suuloanjärvi, Tuusvaara, Karijärvi, Roukkula, Kiimanvaara, Kaupinniemi, Kynärvinjoki, Laivutsaari, Lieksanjoki) – ja näissä maisemissa tulee kuvaan erätoveriksi Vladimir Tutjunikov, alias ´Ville´, joka oli omien sanojensa mukaan tsaarin kenraalin poika, lentokonemekaanikko Ukrainasta. – Oli mikä oli, hyvä kalakaveri hänestä tuli, kirjoittaa Hako. Niin Ville kuin muutkin ´vanjat´ olivat Suomelle myönteiseksi kääntyneitä venäläisiä, siis sotavankeja luotettavimmasta päästä. Heidän tehtävänään oli avustaa komendantinviraston määräyksestä riistan poiskuljettamisessa saloilta.
Itä-Karjalan sotilashallinto lienee osaltaan ruokkinut luonnon antimilla paitsi elintarvikepulasta kärsivää rintamaa, myös esikuntien ja Päämajan tärkeitä henkilöitä – olihan ylipäällikkö tunnettu myös tsaarin chevalier-kaartin upseerivuosina jalostuneista hyvän ruoan ja viinien asiantuntemuksesta.
Paluumatka Pieningän saloilta sujui Lieksajokea pitkin heinäkuun puolivälissä 1944. Se päätyi jalkapatikassa Lieksaan ja sieltä kolonnakyydissä Repolaan.
Näin kertoo kahden vuoden eräretken loppuvaiheita kuvaten Pieninkä, sivut 129 ja 130:
´Ilmoittauduin kapteenille melkoisen kiertomatkan tehneenä. Eivät he olleet minua unohtaneet, mutta eivät olleet pitäneet erityistä kiirettäkään. Tavarani haettiin viiden konepistoolin suojaamana Inarin vartioston kautta Lieksaan.´
Hakon ´jahtisodan´ päättyessä heinäkuussa oli maailmantilanne johtanut Suomen ja Neuvostoliiton alustaviin keskusteluihin rauhan ehdoista. Stalin ja Molotov vaativat presidentti Rytin (1937-1944) ja ministeri Väinö Tannerin (1937-1944) eroa. Ylipäällikkö, Suomen Marsalkka C.G.E. Mannerheim matkasi erikoisjunassaan Helsingin Pasilan ja Mikkelin aseman väliä. Presidentti Ryti erosi tehtävistään 1. elokuuta, 5.5. muodostettiin Antti Hackzellin johdolla uusia hallitus ja pitkien keskustelujen jälkeen presidentiksi suostunut Mannerheim antoi vakuutuksensa eduskunnalle 8. elokuuta. Välirauha solmittiin Moskovassa 19. syyskuuta 1944. Suomen sotiminen jatkui Lapissa.
´Hiljaa pitää miehen
kairassa kulkea ja nostaa
hattua kelopuulle, sanoo Alpiini …´
Jorma Ollikaisen ja ´Karajärven keisari Alpiinin´ tuttavuus alkoi satunnaisesta tapaamisesta Ivalon baarissa matkamiesten jutaessa tulevia tai lähteviä linja-autoja. Pianpa Hako tunnisti turvekodan yksinvaltiaan herkän sisimmän – ja ei aikaakaan, kun hän lähimpine savolaisystävineen matkasi Rahajärven Kaunisniemeen tarkemmalle tutustumiskäynnille. Näillä matkoilla lausuttiin Kelokämpän syntysanat ja alkoivat monet kevät-, kesä- ja syksyjaksot kestäneessä kämpän rakennustyössä. Turvekota antautui maasaunaksi. Kämppä vuokratontteineen siirtyi vuonna 1972 perustetun Jorma (Hako) Ollikaisen rahaston hallintaan 1990-luvun taitteessa ja myöhemmin Metsähallituksen vuokrakämpäksi.
Kelokämppä-teoksessa kiteytyy loistavasti Jorma Ollikaisen filosofia, joka on pätevä tänäkin päivänä. On tunnistettava hetki, nähtävä olennainen ja hiljennyttävä sellaisen kokemuksen edessä, joka sattuu kohdalle kenties vain kerran. Hetki on katoava, maisemat muuttuvat ja maailma käy entistä epävarmemmaksi.
´Aika on merkillinen mahtaja. Se ei näy, eikä se tunnu; sitä ei kuule eikä tajua; se ei synny koskaan eikä kuole milloinkaan, mutta kuitenkin se taluttaa meitä kuin orjiaan, määrää tulemisemme ja lähtemisemme. Kohdallani se oli taas olevinaan lopussa – aamulla oli lähdettävä, mutta sitä ennen vielä yksi nuotio, vielä yksi järvi vaarojen välissä, vielä yksi äänetön yö´. (Lainaus Kelokämpästä).